Alkuun varoitus: luvassa on pitkä tarina pääni sisäisestä maailmasta. Tapahtui viime yönä unessa:
Olin osallisena tilaisuudessa, jossa oli perinteinen kakkukahvitus. Tilaisuus järjestettiin isossa sokkeloisessa messuhallissa tai kauppakeskuksessa, ympäristöstä kun ei voi ikinä sanoa varmaksi unessa. Kuitenkin, en saanut omaa sokeripommilautastani, josta mainitsin tarjoilijalle. Ei kuulemma ollut hätää, voisin tulla mukaan keittiön puolelle, josta saisin valita haluamani vaihtoehdon.
Lähdimme tarjoilijan kanssa etenemään käytäviä ja huoneita. Huomasin, että ohitimme keittiön ja olin nyt jonottamassa jonnekin aivan muualle. Sain tietää, että olen betatestiryhmässä. Kysessä oli liveroolipeli, mutta ei perinteinen, jossa kaikki ihmiset pelaisivat, vaan yksinpeli, jossa pelaaja on päähenkilö ja muut vain tukevat maailman luomisessa. Kuten yhden pelaajan tietokoneroolipeli oikeassa maailmassa. Tämähän kuulosti hauskalta!
Astuin ovesta sisään aloitushuoneeseen, ja huomasin, että taustalla näkyvä pelialue oli iso halli täynnä ihmisiä ja kaikenmoisia rakennelmia. Luukusta minulle annettiin vaatteet. Ne piti kuulemma laittaa päälle. Olivat kyllä ihan tavalliset mustat housut, paita ja sukat. Ja jostain syystä myös pyyhe. Yhtäkkiä pimeästä käytävästä hyökkäsi joku eläin kimppuuni. En ollut vielä edes pelialueella ja nyt jo ammutaan kovilla!
 |
| Kuvittele tämä kylkeesi ilman aitaa ja ketjua. (Kuva: Tony Tsang) |
Huusin opasta apuun, mutta ketään ei kuulunut. Etenin eläimen hampaat kyljessäni seuraavaan huoneeseen, jossa sain koiraksi osoittautuneen hyökkääjän rauhoitettua. Oliko tämä jo osa peliä? Näkikö joku valmovossa monitorilta kuinka toimin ja kirjoitti muistiinpanoja? Varsinaisen pelialue pilkisti oviaukosta ja astuin sisään.
Edessäni oli jumppajia. Pitkiä mattoja, trampoliineja ja notkeita ihmisiä tekemässä kaikenlaisia temppuja. Ihmettelin meininkiä tovin ja huomasin, etten vielä ollut vaihtanut pelivaatteita. Tein sen nyt ja laitoin pyyhkeen taskuun, ehkä sille olisi käyttöä myöhemmin.
Edempänä oli trampoliineista ja patjoista tehty vuori, joka kutsui haasteellaan. Selvästikin piti päästä vuoren päälle hyppimällä. Lähdin kokeilemaan ja löysin itseni helposti huipulta. Takaisin alas luisuessani huomasin keltaisen paperin, joka oli niitattu alustaan. Nappasin sen vauhdista jalallani mukaan. Paperissa luki nimeni, ja sisällä onniteltiin hyvästä suorituksesta. Eihän tässä ollut mitään haastetta. Ilmeisesti trampoliinit eivät ole kaikille yhtä helppoja kuin minulle.
Tässä vaiheessa tajusin, että viestit olisivat keltaisten papereiden muodossa, ja ryhdyin etsimään seuraavaa. Tuollahan yksi näkyikin, tuolilla istuvan miehen kädessä. Mies istui suuren laivan - tai ainakin jonkin jumppasalivälineistä rakennetun korvikelaivan - vieressä. Kovasti hän yritti pitää paperista kiinni, mutta sain revittyä sen itselleni, suurimmaksi osaksi. Viesti sanoi, että laiva olisi juuri lähdössä. Jos et kerkeä tähän lähtöön niin toinen lähtö on viiden minuutin kuluttua 11:18.35 (Kyllä, ajat olivat näin tarkasti ilmoitettu, tarkasta kellonajasta en ole varma). Tsekkasin salin kellon ja se oli 11:18. Eli tämä olisi viimeinen lähtö.
Hitto, pitäisikö mennä vai ei? Täällähän on koko loppusali vielä käymättä läpi, eikä ole tietoa mihin laiva menisi ja pääseekö sieltä takaisin. Päätin, että en mene. Jos se on tärkeää niin kai pelissä annetaan toinen mahdollisuus päästä sinne tai vaihtoehtoinen reitti. Laiturin ilmoitustaululla oli toinen viesti, mutta se ei ollut minulle nimetty, joten jätin sen rauhaan.
Jatkoin matkaani salissa kunnes minulle sanottiin: "Et sitten mennyt laivaan. Nyt kyllä missaat komeetan. Pääset sinne bussillakin, mutta ei se ole yhtä nopea." Nyt sitten opas kehtaa ilmaantua jälkiviisaasti. Hän vie minut pienoismallin äärelle, jossa on kuvattu pelin maailma. Jos olisin taiteilija niin piirtäisin sen tähän. "Olet täällä ja sinun pitäisi päästä tuonne." Tässä vaiheessa ryhdyin antamaan palautetta pelistä.
Jos minulla on päätavoite se pitää kertoa minulle heti pelin alussa.
Main quest pitää tulla selväksi. Ihmisten pitää puhua siitä, ja minulla pitää olla motivaatio ja suunta sille. En kuullut sanaakaan laivasta tai komeetasta muilta, tai siitä miksi komeetta olisi tärkeää nähdä. Ottaen huomioon pelin betavaiheen olin erittäin pettynyt tuotannon laatuun. Sanalla sanoen jäi paskan maku suuhun ja petetty olo.
Miksi jaan tämän unitarinan tässä blogissa? Tästä heräsi mielenkiintoisia ajatuksia elämästä yleensä. Onko elämällä
main questia, päätehtävää? Jos on, niin mistä tunnistamme sen? Kertooko joku sen meille? Onko elämä vain sivutehtävien
merkityksetöntä suorittamista?
Peli ja elämä eroaa siinä, että peleissä toimitaan kehyksen ja tarinan sisällä. Alat pisteestä A ja pyrit pisteeseen B. Elämässä voit luoda itsellesi kehyksen ja tarinan, mutta voit myös uudelleenmäärittää sen milloin haluat. Tai toimia täysin tarinatta. Sehän peleissä taitaa viehättää, että ne ovat
turvallisia. Voit luottaa kehykseen ja sääntöihin. Oikea elämä on
pelottavaa, koska säännöt luodaan itse ja maailma on äärettömän laaja ja
vapaa. Eikä ole varmuutta, mikä on piste B ja mitä sieltä löytyy. Joskus lähdet tekemään tiettyä asiaa, mutta sitten koira hyökkää kimppuusi pimeästä ennen kuin olet aloittanutkaan.
Kuinka sinä elät elämääsi? Onko sinulla tehtävälista?
Päätehtäväni on tämä. Sivutehtäviäni ovat tuo ja se. Vai elätkö ilman tehtävää, tässä ja nyt? Viekö elämä itsestään eteenpäin? Näitä jään miettimään, ja toivottavasti sinäkin.
Mieltäni jäivät silti askarruttamaan:
- Mihin pyyhe oli tarkoitettu? Adamsia lukeneet varmaan sanoisivat, että pitäähän pyyhe olla aina mukana.
- Mitä laiturin ilmoitustaululla olevassa viestissä olisi lukenut?
- Miten niin laiva on nopeampi kuin bussi?
