Roolipelin testiajo: kuinka missasin päätehtävän

Alkuun varoitus: luvassa on pitkä tarina pääni sisäisestä maailmasta. Tapahtui viime yönä unessa:

Olin osallisena tilaisuudessa, jossa oli perinteinen kakkukahvitus. Tilaisuus järjestettiin isossa sokkeloisessa messuhallissa tai kauppakeskuksessa, ympäristöstä kun ei voi ikinä sanoa varmaksi unessa. Kuitenkin, en saanut omaa sokeripommilautastani, josta mainitsin tarjoilijalle. Ei kuulemma ollut hätää, voisin tulla mukaan keittiön puolelle, josta saisin valita haluamani vaihtoehdon.

Lähdimme tarjoilijan kanssa etenemään käytäviä ja huoneita. Huomasin, että ohitimme keittiön ja olin nyt jonottamassa jonnekin aivan muualle. Sain tietää, että olen betatestiryhmässä. Kysessä oli liveroolipeli, mutta ei perinteinen, jossa kaikki ihmiset pelaisivat, vaan yksinpeli, jossa pelaaja on päähenkilö ja muut vain tukevat maailman luomisessa. Kuten yhden pelaajan tietokoneroolipeli oikeassa maailmassa. Tämähän kuulosti hauskalta!

Astuin ovesta sisään aloitushuoneeseen, ja huomasin, että taustalla näkyvä pelialue oli iso halli täynnä ihmisiä ja kaikenmoisia rakennelmia. Luukusta minulle annettiin vaatteet. Ne piti kuulemma laittaa päälle. Olivat kyllä ihan tavalliset mustat housut, paita ja sukat. Ja jostain syystä myös pyyhe. Yhtäkkiä pimeästä käytävästä hyökkäsi joku eläin kimppuuni. En ollut vielä edes pelialueella ja nyt jo ammutaan kovilla!

Kuvittele tämä kylkeesi ilman aitaa ja ketjua. (Kuva: Tony Tsang)

Huusin opasta apuun, mutta ketään ei kuulunut. Etenin eläimen hampaat kyljessäni seuraavaan huoneeseen, jossa sain koiraksi osoittautuneen hyökkääjän rauhoitettua. Oliko tämä jo osa peliä? Näkikö joku valmovossa monitorilta kuinka toimin ja kirjoitti muistiinpanoja? Varsinaisen pelialue pilkisti oviaukosta ja astuin sisään.

Edessäni oli jumppajia. Pitkiä mattoja, trampoliineja ja notkeita ihmisiä tekemässä kaikenlaisia temppuja. Ihmettelin meininkiä tovin ja huomasin, etten vielä ollut vaihtanut pelivaatteita. Tein sen nyt ja laitoin pyyhkeen taskuun, ehkä sille olisi käyttöä myöhemmin.

Edempänä oli trampoliineista ja patjoista tehty vuori, joka kutsui haasteellaan. Selvästikin piti päästä vuoren päälle hyppimällä. Lähdin kokeilemaan ja löysin itseni helposti huipulta. Takaisin alas luisuessani huomasin keltaisen paperin, joka oli niitattu alustaan. Nappasin sen vauhdista jalallani mukaan. Paperissa luki nimeni, ja sisällä onniteltiin hyvästä suorituksesta. Eihän tässä ollut mitään haastetta. Ilmeisesti trampoliinit eivät ole kaikille yhtä helppoja kuin minulle.

Tässä vaiheessa tajusin, että viestit olisivat keltaisten papereiden muodossa, ja ryhdyin etsimään seuraavaa. Tuollahan yksi näkyikin, tuolilla istuvan miehen kädessä. Mies istui suuren laivan - tai ainakin jonkin jumppasalivälineistä rakennetun korvikelaivan - vieressä. Kovasti hän yritti pitää paperista kiinni, mutta sain revittyä sen itselleni, suurimmaksi osaksi. Viesti sanoi, että laiva olisi juuri lähdössä. Jos et kerkeä tähän lähtöön niin toinen lähtö on viiden minuutin kuluttua 11:18.35 (Kyllä, ajat olivat näin tarkasti ilmoitettu, tarkasta kellonajasta en ole varma). Tsekkasin salin kellon ja se oli 11:18. Eli tämä olisi viimeinen lähtö.

Ei se ihan näin hieno siellä salissa ollut. (Kuva: Evangelio Gonzalez)

Hitto, pitäisikö mennä vai ei? Täällähän on koko loppusali vielä käymättä läpi, eikä ole tietoa mihin laiva menisi ja pääseekö sieltä takaisin. Päätin, että en mene. Jos se on tärkeää niin kai pelissä annetaan toinen mahdollisuus päästä sinne tai vaihtoehtoinen reitti. Laiturin ilmoitustaululla oli toinen viesti, mutta se ei ollut minulle nimetty, joten jätin sen rauhaan.

Jatkoin matkaani salissa kunnes minulle sanottiin: "Et sitten mennyt laivaan. Nyt kyllä missaat komeetan. Pääset sinne bussillakin, mutta ei se ole yhtä nopea." Nyt sitten opas kehtaa ilmaantua jälkiviisaasti. Hän vie minut pienoismallin äärelle, jossa on kuvattu pelin maailma. Jos olisin taiteilija niin piirtäisin sen tähän. "Olet täällä ja sinun pitäisi päästä tuonne." Tässä vaiheessa ryhdyin antamaan palautetta pelistä.

Jos minulla on päätavoite se pitää kertoa minulle heti pelin alussa. Main quest pitää tulla selväksi. Ihmisten pitää puhua siitä, ja minulla pitää olla motivaatio ja suunta sille. En kuullut sanaakaan laivasta tai komeetasta muilta, tai siitä miksi komeetta olisi tärkeää nähdä. Ottaen huomioon pelin betavaiheen olin erittäin pettynyt tuotannon laatuun. Sanalla sanoen jäi paskan maku suuhun ja petetty olo.

Miksi jaan tämän unitarinan tässä blogissa? Tästä heräsi mielenkiintoisia ajatuksia elämästä yleensä. Onko elämällä main questia, päätehtävää? Jos on, niin mistä tunnistamme sen? Kertooko joku sen meille? Onko elämä vain sivutehtävien merkityksetöntä suorittamista?

Peli ja elämä eroaa siinä, että peleissä toimitaan kehyksen ja tarinan sisällä. Alat pisteestä A ja pyrit pisteeseen B. Elämässä voit luoda itsellesi kehyksen ja tarinan, mutta voit myös uudelleenmäärittää sen milloin haluat. Tai toimia täysin tarinatta. Sehän peleissä taitaa viehättää, että ne ovat turvallisia. Voit luottaa kehykseen ja sääntöihin. Oikea elämä on pelottavaa, koska säännöt luodaan itse ja maailma on äärettömän laaja ja vapaa. Eikä ole varmuutta, mikä on piste B ja mitä sieltä löytyy. Joskus lähdet tekemään tiettyä asiaa, mutta sitten koira hyökkää kimppuusi pimeästä ennen kuin olet aloittanutkaan.

Kuinka sinä elät elämääsi? Onko sinulla tehtävälista? Päätehtäväni on tämä. Sivutehtäviäni ovat tuo ja se. Vai elätkö ilman tehtävää, tässä ja nyt? Viekö elämä itsestään eteenpäin? Näitä jään miettimään, ja toivottavasti sinäkin.

Mieltäni jäivät silti askarruttamaan:

• Mihin pyyhe oli tarkoitettu? Adamsia lukeneet varmaan sanoisivat, että pitäähän pyyhe olla aina mukana.
• Mitä laiturin ilmoitustaululla olevassa viestissä olisi lukenut?
• Miten niin laiva on nopeampi kuin bussi?

Merkityksetön tekeminen?

Olin viime viikonloppuna Täysii-seminaarissa kuuntelemassa erilaisia näkemyksiä työhyvinvoinnista. Cristina Anderssonin puheenvuorosta muistiinpanoista löysin lähteettömäksi jääneen sanonnan: "Merkityksettömien asioiden tekeminen hyvin on tyhmää." Huomasin itsestäni vastustusta tälle lauseelle, joten tutkitaanpa asiaa.

Ensinnäkin, mitä ovat merkitykselliset teot, asiat tai työtehtävät? Teoilla on joku merkitys, arvo tai hyöty ja teon vaikutus suuntautuu itseen, toiseen ihmiseen tai mihin vain asiaan. Näin kai merkityksellisyyden voisi määritellä. Merkityksellisyys on suhteellista: toiselle tietyt asiat merkitsevät enemmän ja toisen elämä ei muutu lainkaan samasta asiasta.

Otetaan esimerkiksi meditoija, joka katselee kaunista kukkaa. Tämän voisi helposti mieltää merkitykselliseksi toiminnaksi: meditoija vastaanottaa rauhan tunnetta, kauneutta, rentouttaa itseään ja ymmärtää kenties elämästä jotain syvällistä. Toisaalta hän ei saa teostaan palkkaa tai auta suoraan ketään ihmistä tai maapalloa kukkia tuijottamalla, joten teko voidaan ajatella myös merkityksettömäksi.

"Kyllä on tylsä slaidisetti, mutta hei! Vähän kukkia mukaan, joo! Sen jälkeen keksin mitä piirrän näille kaikille post-iteille." (Kuva: Victor1558)

Toinen esimerkki: Konsultti vääntää PowerPointtia tarjouksesta, joka ei todellakaan tule menemään läpi, mutta on pakko tehdä kun pomo käskee. Konsultti tekee sisällön parissa minuutissa ja hioo taustagrafiikkaa pari tuntia. Grafiikassa on kivoja kukkia. Voisi helposti sanoa, että grafiikan hiomisella ei ole merkitystä. Toisaalta, miten se eroaa meditoijasta? Konsultti saa esteettistä nautintoa kukista, se on ehkä hänen ainoa hetkensä viikossa kokea jotain kaunista. Eikö se ole merkityksellistä?

Merkityksellisyys on suhteellista. Siitä seuraa, että mikä tahansa asia voi olla merkityksellinen ja merkityksetön yhtä aikaa. Ja onko merkityksellä lopulta mitään väliä? Teemme asiat aina juuri nyt ja tässä, ja luomme merkityksen myöhemmin ajatuksissa.

"Merkityksettömien asioiden tekeminen hyvin on tyhmää" pitää kyllä paikkaansa, jos puhutaan tavoitteellisesta toiminnasta. Keskittyminen olennaiseen ja priorisointi on silloin todella tärkeää. Useinhan merkityksellisten asioiden tunnistamisessa mennään mönkään, eikä niinkään itse suorittamisessa. Eli juurikin tehdään hyvin, mutta vääriä asioita. Toisaalta etukäteen ei voida aina sataprosenttisesti tunnistaa niitä oikeita tehtäviä, ja jostain näennäisen pienestä asiasta kehkeytyykin elämän tärkein juttu.

Loppupäätelmänä siis: Jaa, ei, ehkä :). Tee mitä teet. Joskus teet merkityksellisiä asioita, joskus teet aivan turhaa hommaa. Eron oppii vain tekemällä enemmän, ja merkityksen tunnistaa vasta jälkeenpäin.