Roolipelin testiajo: kuinka missasin päätehtävän

Alkuun varoitus: luvassa on pitkä tarina pääni sisäisestä maailmasta. Tapahtui viime yönä unessa:

Olin osallisena tilaisuudessa, jossa oli perinteinen kakkukahvitus. Tilaisuus järjestettiin isossa sokkeloisessa messuhallissa tai kauppakeskuksessa, ympäristöstä kun ei voi ikinä sanoa varmaksi unessa. Kuitenkin, en saanut omaa sokeripommilautastani, josta mainitsin tarjoilijalle. Ei kuulemma ollut hätää, voisin tulla mukaan keittiön puolelle, josta saisin valita haluamani vaihtoehdon.

Lähdimme tarjoilijan kanssa etenemään käytäviä ja huoneita. Huomasin, että ohitimme keittiön ja olin nyt jonottamassa jonnekin aivan muualle. Sain tietää, että olen betatestiryhmässä. Kysessä oli liveroolipeli, mutta ei perinteinen, jossa kaikki ihmiset pelaisivat, vaan yksinpeli, jossa pelaaja on päähenkilö ja muut vain tukevat maailman luomisessa. Kuten yhden pelaajan tietokoneroolipeli oikeassa maailmassa. Tämähän kuulosti hauskalta!

Astuin ovesta sisään aloitushuoneeseen, ja huomasin, että taustalla näkyvä pelialue oli iso halli täynnä ihmisiä ja kaikenmoisia rakennelmia. Luukusta minulle annettiin vaatteet. Ne piti kuulemma laittaa päälle. Olivat kyllä ihan tavalliset mustat housut, paita ja sukat. Ja jostain syystä myös pyyhe. Yhtäkkiä pimeästä käytävästä hyökkäsi joku eläin kimppuuni. En ollut vielä edes pelialueella ja nyt jo ammutaan kovilla!

Kuvittele tämä kylkeesi ilman aitaa ja ketjua. (Kuva: Tony Tsang)

Huusin opasta apuun, mutta ketään ei kuulunut. Etenin eläimen hampaat kyljessäni seuraavaan huoneeseen, jossa sain koiraksi osoittautuneen hyökkääjän rauhoitettua. Oliko tämä jo osa peliä? Näkikö joku valmovossa monitorilta kuinka toimin ja kirjoitti muistiinpanoja? Varsinaisen pelialue pilkisti oviaukosta ja astuin sisään.

Edessäni oli jumppajia. Pitkiä mattoja, trampoliineja ja notkeita ihmisiä tekemässä kaikenlaisia temppuja. Ihmettelin meininkiä tovin ja huomasin, etten vielä ollut vaihtanut pelivaatteita. Tein sen nyt ja laitoin pyyhkeen taskuun, ehkä sille olisi käyttöä myöhemmin.

Edempänä oli trampoliineista ja patjoista tehty vuori, joka kutsui haasteellaan. Selvästikin piti päästä vuoren päälle hyppimällä. Lähdin kokeilemaan ja löysin itseni helposti huipulta. Takaisin alas luisuessani huomasin keltaisen paperin, joka oli niitattu alustaan. Nappasin sen vauhdista jalallani mukaan. Paperissa luki nimeni, ja sisällä onniteltiin hyvästä suorituksesta. Eihän tässä ollut mitään haastetta. Ilmeisesti trampoliinit eivät ole kaikille yhtä helppoja kuin minulle.

Tässä vaiheessa tajusin, että viestit olisivat keltaisten papereiden muodossa, ja ryhdyin etsimään seuraavaa. Tuollahan yksi näkyikin, tuolilla istuvan miehen kädessä. Mies istui suuren laivan - tai ainakin jonkin jumppasalivälineistä rakennetun korvikelaivan - vieressä. Kovasti hän yritti pitää paperista kiinni, mutta sain revittyä sen itselleni, suurimmaksi osaksi. Viesti sanoi, että laiva olisi juuri lähdössä. Jos et kerkeä tähän lähtöön niin toinen lähtö on viiden minuutin kuluttua 11:18.35 (Kyllä, ajat olivat näin tarkasti ilmoitettu, tarkasta kellonajasta en ole varma). Tsekkasin salin kellon ja se oli 11:18. Eli tämä olisi viimeinen lähtö.

Ei se ihan näin hieno siellä salissa ollut. (Kuva: Evangelio Gonzalez)

Hitto, pitäisikö mennä vai ei? Täällähän on koko loppusali vielä käymättä läpi, eikä ole tietoa mihin laiva menisi ja pääseekö sieltä takaisin. Päätin, että en mene. Jos se on tärkeää niin kai pelissä annetaan toinen mahdollisuus päästä sinne tai vaihtoehtoinen reitti. Laiturin ilmoitustaululla oli toinen viesti, mutta se ei ollut minulle nimetty, joten jätin sen rauhaan.

Jatkoin matkaani salissa kunnes minulle sanottiin: "Et sitten mennyt laivaan. Nyt kyllä missaat komeetan. Pääset sinne bussillakin, mutta ei se ole yhtä nopea." Nyt sitten opas kehtaa ilmaantua jälkiviisaasti. Hän vie minut pienoismallin äärelle, jossa on kuvattu pelin maailma. Jos olisin taiteilija niin piirtäisin sen tähän. "Olet täällä ja sinun pitäisi päästä tuonne." Tässä vaiheessa ryhdyin antamaan palautetta pelistä.

Jos minulla on päätavoite se pitää kertoa minulle heti pelin alussa. Main quest pitää tulla selväksi. Ihmisten pitää puhua siitä, ja minulla pitää olla motivaatio ja suunta sille. En kuullut sanaakaan laivasta tai komeetasta muilta, tai siitä miksi komeetta olisi tärkeää nähdä. Ottaen huomioon pelin betavaiheen olin erittäin pettynyt tuotannon laatuun. Sanalla sanoen jäi paskan maku suuhun ja petetty olo.

Miksi jaan tämän unitarinan tässä blogissa? Tästä heräsi mielenkiintoisia ajatuksia elämästä yleensä. Onko elämällä main questia, päätehtävää? Jos on, niin mistä tunnistamme sen? Kertooko joku sen meille? Onko elämä vain sivutehtävien merkityksetöntä suorittamista?

Peli ja elämä eroaa siinä, että peleissä toimitaan kehyksen ja tarinan sisällä. Alat pisteestä A ja pyrit pisteeseen B. Elämässä voit luoda itsellesi kehyksen ja tarinan, mutta voit myös uudelleenmäärittää sen milloin haluat. Tai toimia täysin tarinatta. Sehän peleissä taitaa viehättää, että ne ovat turvallisia. Voit luottaa kehykseen ja sääntöihin. Oikea elämä on pelottavaa, koska säännöt luodaan itse ja maailma on äärettömän laaja ja vapaa. Eikä ole varmuutta, mikä on piste B ja mitä sieltä löytyy. Joskus lähdet tekemään tiettyä asiaa, mutta sitten koira hyökkää kimppuusi pimeästä ennen kuin olet aloittanutkaan.

Kuinka sinä elät elämääsi? Onko sinulla tehtävälista? Päätehtäväni on tämä. Sivutehtäviäni ovat tuo ja se. Vai elätkö ilman tehtävää, tässä ja nyt? Viekö elämä itsestään eteenpäin? Näitä jään miettimään, ja toivottavasti sinäkin.

Mieltäni jäivät silti askarruttamaan:

• Mihin pyyhe oli tarkoitettu? Adamsia lukeneet varmaan sanoisivat, että pitäähän pyyhe olla aina mukana.
• Mitä laiturin ilmoitustaululla olevassa viestissä olisi lukenut?
• Miten niin laiva on nopeampi kuin bussi?

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Sana "kuolema" kalskahtaa korvaan rajulta. Kun ajattelemme kuolemaa, tulee mieleen kaiken loppu, jokin dramaattinen pamaus josta ei ole paluuta. Kuolema on jotain vältettävää ja niin pelottavaa, että siitä ei parane puhua lainkaan.

Jos katsomme yksittäisen eliön elämää, kyllähän kuolema vaikuttaa perin lopulliselta. Joku oli tässä äsken ja ei  enää koskaan palaa. Jää jäljelle kova kaipaus ja suru menetetystä. Kuolemaa voi kuitenkin tarkastella myös toisesta näkökulmasta.

Eikö kuolemaa tapahdu koko ajan? Kehomme solut kuolevat ja uusia syntyy ilman suurempaa kipua. Mieleen tulee idea, joka kohta kuolee pois kun unohdamme sen. Syömämme ruoka - joka joskus oli elossa - lakkaa olemasta yhdessä muodossa ja muuntuu kehossamme joksikin muuksi. Ääniaallot liikkuvat ilmassa niin kauas kuin jaksavat; vaikka näkisit toisen ihmisen kaukaisuudessa, et kuule enää hänen puhettaan.

Onko elämää ilman kuolemaa? Jos kaikki vain on ilman loppua ja alkua, mitä elämän käsite silloin tarkoittaa? Elämä vaatii, että jotain syntyy ja jotain kuolee. Perinteisesti voisi kuvitella, että elämä on väliosio; se, mikä tapahtuu syntymän ja kuoleman välissä. Sanoisin mieluummin, että elämä itsessään on jatkuvaa syntymistä ja kuolemista. Kuoleminen on niin erottamaton osa elämää, että ilman sitä elämän käsite on tyhjä. Voisi jopa sanoa, että elämä on kuolemaa.

Kuva: J Wynia

Mikä tämän pohdiskelun anti on? Nykyisessä kulttuuriympäristössämme kuolemaa yritetään aika lailla lakaista maton alle. Yleiseksi kauneusihanteeksi on syntynyt ikuinen nuoruus, jota yritetään saavuttaa lääketieteen ja kosmetiikan keinoin. Kaiken loppua pelätään, olkoon se sitten kauneus, terveys, raha, työ tai ihmissuhteet. Ihmismieli pelkää menetystä ja yrittää pitää kiinni näennäisistä saavutuksistaan. Todellisuus on se, että kaikki mistä yritämme pitää kiinni on haihtuvaa. Se, mikä pysyy, on elämä, toisin sanoen syntymä ja kuolema.

Tämä vaikuttaa kaksijakoiselta: toisaalta elämä - tai oikeammin se, mistä elämä nousee - on pysyvää, toisaalta elämä koostuu kokoajan muuttuvista osasista, pienistä syntymistä ja kuolemista. Ehkä tämä on liikaa mustavalkoiselle ihmismielelle, jolle asia joko on tai ei ole. Tästä seurannee mielen taipumus pitää kiinni ohikiitävistä asioista, olkoon ne miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Mieli tarrautuu helposti menneeseen ja tulevaan. Kiinnikkeitä ovat esimerkiksi tunnetilat ja muistot, jotka halutaan säilyttää ja elää uudelleen; käsitteet itsestä, jotka ovat syntyneet ehkä jo lapsuudessa; kulttuuriset tavat; jopa mielleyhtymät, jotka liittyvät sanoihin ja käsitteisiin.

Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että kun ottaa vastaan kuoleman sellaisenaan, ottaa vastaan myös elämän. Kun oppii päästämään irti mielen kiinnikkeistä, alta paljastuu aito elämä, joka tapahtuu juuri nyt. Elämä ja kuolema kuitenkin on ja tapahtuu, halusimme sitä tai emme. Kuolleista asioista kiinnipitäminen vie energiaa elämältä, niistä irti päästäminen tuo vapauden.