Jos katsomme yksittäisen eliön elämää, kyllähän kuolema vaikuttaa perin lopulliselta. Joku oli tässä äsken ja ei enää koskaan palaa. Jää jäljelle kova kaipaus ja suru menetetystä. Kuolemaa voi kuitenkin tarkastella myös toisesta näkökulmasta.
Eikö kuolemaa tapahdu koko ajan? Kehomme solut kuolevat ja uusia syntyy ilman suurempaa kipua. Mieleen tulee idea, joka kohta kuolee pois kun unohdamme sen. Syömämme ruoka - joka joskus oli elossa - lakkaa olemasta yhdessä muodossa ja muuntuu kehossamme joksikin muuksi. Ääniaallot liikkuvat ilmassa niin kauas kuin jaksavat; vaikka näkisit toisen ihmisen kaukaisuudessa, et kuule enää hänen puhettaan.
Onko elämää ilman kuolemaa? Jos kaikki vain on ilman loppua ja alkua, mitä elämän käsite silloin tarkoittaa? Elämä vaatii, että jotain syntyy ja jotain kuolee. Perinteisesti voisi kuvitella, että elämä on väliosio; se, mikä tapahtuu syntymän ja kuoleman välissä. Sanoisin mieluummin, että elämä itsessään on jatkuvaa syntymistä ja kuolemista. Kuoleminen on niin erottamaton osa elämää, että ilman sitä elämän käsite on tyhjä. Voisi jopa sanoa, että elämä on kuolemaa.
 |
| Kuva: J Wynia |
Mikä tämän pohdiskelun anti on? Nykyisessä kulttuuriympäristössämme kuolemaa yritetään aika lailla lakaista maton alle. Yleiseksi kauneusihanteeksi on syntynyt ikuinen nuoruus, jota yritetään saavuttaa lääketieteen ja kosmetiikan keinoin. Kaiken loppua pelätään, olkoon se sitten kauneus, terveys, raha, työ tai ihmissuhteet. Ihmismieli pelkää menetystä ja yrittää pitää kiinni näennäisistä saavutuksistaan. Todellisuus on se, että kaikki mistä yritämme pitää kiinni on haihtuvaa. Se, mikä pysyy, on elämä, toisin sanoen syntymä ja kuolema.
Tämä vaikuttaa kaksijakoiselta: toisaalta elämä - tai oikeammin se, mistä elämä nousee - on pysyvää, toisaalta elämä koostuu kokoajan muuttuvista osasista, pienistä syntymistä ja kuolemista. Ehkä tämä on liikaa mustavalkoiselle ihmismielelle, jolle asia joko on tai ei ole. Tästä seurannee mielen taipumus pitää kiinni ohikiitävistä asioista, olkoon ne miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Mieli tarrautuu helposti menneeseen ja tulevaan. Kiinnikkeitä ovat esimerkiksi tunnetilat ja muistot, jotka halutaan säilyttää ja elää uudelleen; käsitteet itsestä, jotka ovat syntyneet ehkä jo lapsuudessa; kulttuuriset tavat; jopa mielleyhtymät, jotka liittyvät sanoihin ja käsitteisiin.
Loppuyhteenvetona voisi sanoa, että kun ottaa vastaan kuoleman sellaisenaan, ottaa vastaan myös elämän. Kun oppii päästämään irti mielen kiinnikkeistä, alta paljastuu aito elämä, joka tapahtuu juuri nyt. Elämä ja kuolema kuitenkin on ja tapahtuu, halusimme sitä tai emme. Kuolleista asioista kiinnipitäminen vie energiaa elämältä, niistä irti päästäminen tuo vapauden.
